Kotipsykologiaa

Hiljaisuutta on ollut taas jonkun aikaa, kiire kiire joka paikkaan. Nyt lomallakin saa mennä ja juosta paikasta paikkaan, lykkäsin flunssaani joten kostautuihan se, ja nyt siis lomalla pientä kuumetta, yskä repii keuhkonpalasia irti, kurkkullani vois vaikka hioa vanhat maalit irti seinästä, jos siihen taipuis.
Mutta, tää on niin tuttua että lomalle kun pääsee, tietää että sairaspeti kutsuu muutamaksi päiväksi.

Järkytys kohtasi eilen perheemme lukiessani IL juuri nyt päivitettyä uutista.

Järkyttävä löytö: Kaksosvauvat löytyivät surmattuina

Maanantai 22.10.2012 klo 15.57 (päivitetty 23.10.2012 klo 00.44)

Poliisi tutkii Nurmijärven Klaukkalassa paljastunutta poikkeuksellisen järkyttävää vauvasurmaa.

Poliisi ei ole kertonut vauvojen surmatavasta. (JOHN PALMEN)

 

Vauvojen surmat järkyttivät Klaukkalassa: "Tämä on sairasta"

Rikos paljastui toissa viikon puolivälissä, mutta poliisi on tutkinnallisista syistä pitänyt sen salassa tähän asti.

Käräjäoikeus on vanginnut ulkomaalaisen miehen ja naisen taposta epäiltynä. Nainen on Iltalehden tietojen mukaan lapset synnyttänyt äiti.

Poliisit törmäsivät vauvasurmaan aivan muun rikostutkinnan kotietsinnän yhteydessä.

Kotietsintää suorittaneet poliisit löysivät asunnosta kuolleen tyttövauvan. Poliisi otti miehen ja naisen kiinni. Kuulustelujen ja muiden tutkintatoimien jälkeen maastosta löytyi myös toinen kuollut vauva. Kyseessä oli vastasyntynyt poika. Löytöpaikka oli vain muutaman kilometrin päässä asunnosta, mistä tyttövauva oli löytynyt.

- Tapausta tutkintaan kahtena tappona, vahvistaa rikoskomisario Markku Tuominen Keski-Uudenmaan poliisista.

Tuomisen mukaan poliisi uskoo, että rikokset on tehty Suomessa. Hän ei kuitenkaan suostu kertomaan surmatapaa tai sitä, etsiikö poliisi vielä muita henkilöitä asiaan liittyen.

Järkyttävä rikostutkinta:

Poliisi kertoo mistä surmatut kaksosvauvat löytyivät

Tiistai 23.10.2012 klo 06.18 (päivitetty klo 07.03)

Tyttövauva löytyi kassiin sullottuna, poika roskakasan alta.

Järkyttävä vauvasurma tapahtui Klaukkalassa. (JOHN PALMEN)

Poliisi on erittäin vaito-nainen kaksi viikkoa sitten paljastuneista kahdesta poikkeuksellisesta henkirikoksesta. Se on tähän saakka pystynyt salaamaan sekä rikostutkinnan että epäiltyjen vangitsemiset.

Nyt poliisi kuitenkin vahvistaa järkyttävän löydön ja sen, että pieni tyttö- ja poikavauva olivat olleet elossa, kun heidät surmattiin.

- Tekoja tutkitaan kahtena tappona, toteaa tutkintaa johtava rikosylikomisario Markku Tuominen Keski-Uudenmaan poliisista.

_________________________________- Edellinen teksti ja kuvat imuroitu IL sivuilta.____________________________________________________

Lukiessani keskustelupalstaa sieltä ja tuolta huomasin kuinka paljon suomessa on näitä kotipsykologeja. Jokaisella keskustelijalla, jonka nimimerkki tietenkin on : nimetön vieras on omat keinonsa ennaltaehkäisyyn ja tuomioon. Kiihkeydellä kirjoitetaan näppäimistö sauhuten omat mielipiteensä. Ymmärrän toki että tälläiset uutiset herättävät tunteita, älkää siis suinkaan käsittäkö väärin. Ehkäpä ihmisessä onkin jotakin vikaa jos ei tälläinen uutinen herätä minkäänlaisia tunteita.
Keskustelupalstalla on siis tarjolla jos jonkinlaista "ohjetta" ennaltaehkäisyyn ja jatkohoitoon.
Kiihkeydellä kirjoitetut lauseet saavat aikaan kovan myllerryksen puolesta ja vastaan.

Tälläisten uutisten jälkeen asiat paisuvat ja pähkäileviä päitä löytyy kylän joka kulmasta.
Mutta mitäs jos, tai jos ne olikin, ovat varmasti, kyllä niistä on tiedetty mitään vaan ei ole tehty.......

Niin, faktahan on se että meistä kukaan ei vaan voi tietää mitä kenenkin kotona tapahtuu, vaikka kuinka sanotaan että juu-u kyllä minä tiedän ja tunnen ne.
Ei me oikeesti voida tietää mitä kenenkin päässä liikkuu.
Me ei tiedetä, mistä mustelmat oikeesti on peräisin lapsen tai äidin tai isän poskella, meille kerrotaan että sattui vahinko. Mutta loppupeleissä varmaan jokainen miettii, että olikohan se oikeesti noin.

Toivon lapsille rauhaisaa matkaa, pääsivätkö parempaan paikkaan, ei voi tietää, mutta uskoisin näin.
Tai oikeastaan toivoisin parempaa paikkaa. Surkeaa niin surkeaa. Mittasuhteet lapsenmurhaajia tai lapseen kohdistuvaa väkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä kohtaan saavat aina tunteet pintaan, niin minullakin.

Uskokaa kanssakulkijat, me emme luultavasti koskaan saa tietää totuutta, ja luultavasti on parempikin niin.
Toivon vain hartaasti, että oikeus kohtaa asianomaiset, niin näin maallisesti kuin sitten se viimeinenkin tuomio on oikeuden mukainen.

Moneen junaan

Meitä on todellakin moneen junaan menijöitä. Osa jää asemalle, osa pyrkii roikkumaan vaikka väkisin kahvassa vaikka juna menisi jo.  Jotkut pääsevät sisälle mutta ei vaunuun asti.
Nää samat vertaukset vois esittää toisellakin tavalla, monella erilaisella tavalla.
Mikä on kun ihmiset käyttäytyy kuin pikkukakarat?
Monet lapset uskoo jos niille sanoo EI, tai jonkin vastaavan kieltosanan, mutta kaikki aikuiset eivät välttämättä ymmärrä ko sanan merkitystä, miksiköhän?
Onko syynä pätemisen tarve, ajattelematta asiaa sen pidemmälle ja ei huomaa kuinka tyhmäksi ja lapselliseksi itsensä tekee toisten silmissä. Säälittävää katsoa vierestä.

Törmäsin tässä eräänä päivänä mahtavaan juttuun. Eräs tuttavani hauskuutti minua kertoen erään tuttavani kotisivuista, kyseessä olivat hieman rohkeammat sivut, uskoen todellakin että ko kotisivujen haltija oli oikeasti tuttavani. Tein töitä että sain hänet uskomaan että tuo kotisivuillaan rohkeasti esiintynyt nainen ei todellakaan kuulu tuttavapiiriini. Hän sattui vain olemaan saman niminen tuttavani kanssa.
Loppujen lopuksi en voi tietää uskoiko hän vakuuttelujani, mutta minulle se on aivan sama. Jokainen tietää luulisin ainakin mitä tekee tai on tehnyt ja mitä hedelmää se kantaa. Kukin uskokoon tai olkoon uskomatta, jokainen pyöritelköön omassa päässään asioita niinkuin haluaa tai istukoon kahvikupposen ääressä muutaman muun kanssa ja pyöritelköön asioita, joista loppujen lopuksi ei luultavasti yksikään versio ole enää alkuperäinen.
Siis juoruhetket kunniaan ja kilistelkää kahvikuppejanne sen kunniaksi että jälleen kerran tosiasia muuttui kertaheitolla sekaiseksi sotkuksi, josta kukaan ei loppujen lopuksi ymmärrä mitään eikä ota vastuuta. Kilistelkää myös sen kunniaksi että jälleen kerran tunnette olevanne parempia kuin muut.
Mutta totuus puhuu karua kieltä: yksinäisyys.

Tänään on ollut syksyisen kylmä päivä, välillä tosin aurinkokin on paistatellut silmiin saaden ne valumaan vettä. Mutta laiskuuden innoittamana en t o d e l l a k a a n mennyt ulos pihahommiin, ja hyvä niin, olisin varmaan imuroinut itseeni kunnon syksy-flunssan.

Rakkaani astui häiriköimään tupakalle-huudoillaan, joten menen ulos röökiturkki päälläni nauttimaan alkavasta syksystä ja saamaan nautinnollisen tuulahduksen keuhkoihini. Luultavasti tuo nautintoaine tulee olemaan tappavaa keholleni.

Ryhdyn pelastamaan loppuelämääni ja asetun veikkauksen/paf:in sivustoille loppuillaksi, josko sen miljoonan saisi kasvamaan, jolloin voi heittää hyvästit arkiaskartelulle. Sen mielelläni jo olisin tehnyt, mutta 1 miljoona ei kauaa lämmitä.

Syksyn hämäryys

Niin äkkiä syksy saapuu ihan yllättäen taas jälleen kerran. Noh, onhan päivät lämpöisiä, yöt pimeitä ja kylmän kosteita.
Tänään iltasella pihan kunnostusta, syyskukat ruukkuihin ja kesäkuivat pois, kun olivat imeneet kaiken mahdollisen ravinnon jo kukkineista varsista ja lehdistä.
Kasvihuone on siivottu, vain muutaman kasvin jätin kypsymään, yrttejä vielä kuivatukseen jonkun verran, ajattelimpa ottaa talveksi sisälle joitakin.
Chili oli taas jälleen kerran ylivertainen, jopa kurkku hyvästä sadosta huolimatta jäi toiseksi.
Tomaatit meni ihan perseelleen, palellus iski ja murjoi jo hyvässä alussa olevat raakileet. Toissa viikolla oli kahtenä yönä liian kylmä tomaateille.

Odotan syksyä. Sateen viuhtomista, tuulta, kynttilöitä, takkatulta. Toisaalta se taas tietää nivelten entistä kovempaa särkyä, näin vanhemmiten nivelkivulta vaan ei voi välttyä. Entistä enemmän nivelrikko murjoo päivittäin, mutta hei, niin kauan mennään kun jalat kantaa.
Tottakai toivois et olis kivuttomia päiviä, mutta kivut vaan kovettaa, en anna periksi niille, kaiken muun paskan joukossa.

Pikkuhiljaa pitäis alkaa vääntämään Joulua varten "koristuksia", niitä härpäkkeitä oveen ja terassille. Tänä vuonna jotakin uutta, erilaisempaa kuin menneninä vuosina. Ei jotenkin vaan jaksa niitä kuusenoksan näköisiä juttuja.
Noh onneksi Jouluun on kuitenkin aikaa vielä, tosin senkin huomaa menevän hurjan nopeasti.
Tuntuu että aika on vaan mennyt ja hävinnyt, jättämättä oikeastaan mitään käteen. Muistoja paljon, hyviä muistoja, tosin ei sovi unohtaa myöskään sitä paskaa, vellovia ajatuksia.....

Mitä helvettiä?
Mitä tää oikeastaan kaikki on?

Nythän mä tajusin, tää koko homma, väsymys ja huolenaiheet johtuvatkin vain ja ainoastaan siitä että mä huomasin että mä vanhenen, ja huomasin kuinka paljon tupakkaa ja kahvia on mennyt, samaistun vuosien takaiseen tyttäreni kouluun lähtemiseen jonka kohde on tyttärentytär tällä kertaa.
Huomaan kuinka olenkin miettinyt viikon ja huolehtinut hiljaisesti mielessäni entistä enemmän tyttärentyttären pärjäämistä.

Kesästä syksyyn

Voi Kristus, tää kaikki on muuttunut. Siis tää Blogger, osaaks tätä enää käyttää?
No päivitykset on olleet juu vähissä. Aika on mennyt nopeasti lomaillen ja touhuten ja laiskotellen, nyt on normirytmi palannut, työt alkaneet loman jälkeen, koulut myös.
Jännittelin tuossa lapsenlapsen kouluun menoa. Toivon kaikkea hyvää pitkälle taipaleelle. Tarpeeksi innostusta, voimia jaksaa, ja tarvittaessa apuja. Tottakai toivoo vain parasta, mutta aina sekään ei tunnu riittävän.

Muistan kun vanhin lapsistani, tyttäreni, lähti kouluun, järkytyin elämänmuutoksesta ja siitä nopeasta temmosta millä eteenpäin mentiin tyttäreni kasvaessa. En pystynyt syömään, join kahvia, poltin röökiä, unohdin tyystin syödä itse, toki lapselleni survoin ruokaa, olihan hän nyt koululainen. Paino putosi ja hengitys vinkui. Oikeasti se oli rankka kokemus, kun lapsi olikin yht`äkkiä lähdössä ihan itse moneksi tunniksi pois kotoa.

Poikani kun lähti kouluun, olinkin jo vanha tekijä :D
Sykähdytti tosin sekin, mutta ei niin paljon ja niin rajusti.

Aikaa on kulunut hurjasti, kauniista tyttärestäni on tullut 2 lapsen äiti, joista toinen aloitti koulunsa, on hänen vuoronsa järkyttyä kuinka aika menee nopeasti. Huomata että lapset kasvaa ja vanhenee, lähtevät omille teilleen, (vaikka kieltäisitkin), väittävät vastaan ihan itsestäänselvissä asioissa, kokeilevat tupakkaa ja jäävät kiinni, ja väittävät että vain kaverit polttavat, haju vaatteissa on siis peräisin kavereista,  maistelevat kaljaa, viiniä, ja siirtyvät pikkuhiljaa Pohjan Poikaan tai Leijona viinaan.... ja väittävät että mitään pahaa ei ole tehty, ihan kirkkain silmin.
Voi listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Vaikka haluaisit suojella lastasi kaikelta pahalta, et siinä onnistu, ennemmin tai myöhemmin jokainen kokeilee jossain vaiheessa jotakin "luvatonta" ja etsii rajojaan on seuraukset mitä tahansa.
Jokainen toki toivoo lapselleen parasta mahdollista ja kivutonta ja onnistunutta elämää, tottakai, mutta jotakin paskaa sattuu aina. Joillekkin enemmän paskaa ja joillekkin vähemmän. Ja se vaikuttaa kaikkiin.
Olen minäkin omat virheeni tehnyt, ja  olen oppinut niistä, tiedän että en tee paskalla mitään.

Tämä tästä aiheesta. Ja huomaankin kas kummaa miettiväni, että tänään olen 16 v puristellut saman miehen pakaroita. Aika räleetä. Tuohon aikaan on mahtunut paljon. Paljon pelkkää hyvää. Hän on kohdellut minua kuin kukkaa kämmenellään. Itseasiassa aamulla kun nousin ylös 5 aikaan, oli eteisen lipaston päällä kaunis kukka odottamassa unisia silmiäni. Herttaista kerrassaan. Kultsu oli koirankusetusreissulla näpsäissyt kukan matkaan.

Jo riittää jaaritukset. Palailen taas kunhan aika on oikea....

Kesää odotellessa

HipHei

Aikaa kulunut liian paljon, enhän mä osaa edes enää mitään kirjoittaa. Kiirettä on pitänyt taimien kanssa, ja laiskuuttakin mahtuu joukkoon, väsymystä, ja väsymystä.
Eihän tää enää mene edes kevätväsymyksen piikkiinkään :(

Jätkät ovat liimautuneet nyt muutaman illan aikana olohuoneen sohville kyttäämään lätkää.
Ja huutavat. Ja Mandi metelöi tietenkin siksi kun jätkät metelöi.
No tunnustan tietenkin, kyttään mäkin aina alta kulmieni....
Ennen olin huomattavasti kiinnostuneempi lätkästä kuin nykypäivänä, aikoinaan opiskeluaikoinakin mun piti erikseen kysyä oikein lupa asuntolanvalvojalta että saan hiljaisuuden jälkeen kytätä matsit. No joo, se siitä hiljaisuudesta sitten kun itsekseni metelöin ja meuhkasin. Varoitushan siitä sitten tuli. Ja loppujen lopuksi ulkoistaminen asuntolasta, mutta onneksi pääsin "hyyryläiseksi" oikein mukavan pariskunnan luo, äitini enon ja hänen vaimonsa luo. Lämmöllä muistelen sitä aikaa.

Ennen oli jääkiekko mielestäni "puhtaampaa". Jokainen voi mielessään miettiä mitä tuolla lauseellani tarkoitan.

Kasvihuone alkaa pikkuhiljaa saamaan asukkaita. Nyt on persilja ja basilika pärjänneet vallan mainiosti.
Tomaatti sai shokkihoitoa, poltti sitten kauniit vihreät lehtensä liiallisessa auringossa, mutta punastutti herkulliset tomaattinsa valmiiksi. Huomenna salaatti kylvöön, ja krassit, niidenkin kukat ovat syötäviä. Kurkkua ei voi vielä viedä kasvikseen, tosin taas, vaikka kylvin muutaman viikon myöhemmin kuin viimevuonna, näköjään pukkaa jo kukkaa.
Chili on saanut hurjan kasvupyrähdyksen täällä sisällä ja ihan ilman lannoitteita, ja siemenestä ihan itse kasvatettu. Nam

Tarjosin tyttärelleni myös taimia parvekkeelleen, mutta kuulemma tappais ne jokatapauksessa kuivuuteen, joten kurkkusato luultavasti tulossa hyvä. Kurkkukasviksen paikkaa vaan on siirrettävä.

Jatketaan kesän odotusta, surffailen ihailemaan tassuammetta, jota odotan saapuvaksi terassille kesäksi, jotta pääsen nauttimaan aamukylvyistä lintujen mekastaessa, ja oravien tapellessa.

Nautitaan tulevasta kesästä, tätä kesää olen odottanutkin........... hurjasti

Holhousyhteiskunta ?

Merkillinen sana. Mutta niin totta. Lapsena meitä jo holhotaan, mikä on tietenkin ymmärrettävää, emmehän me silloin tiedä mistään mitään, vielä. Tiedämme, tai luulisin että vaistoamme sen "kraanan" mistä saamme ravintoa, jonka automaattisesti, sen kummemmin pyristelemättä, töräytämme käytön jälkeen toisesta päästä pihalle.
Mutta emme me ymmärrä vaaroja, mistä syystä vanhempien on holhottava meitä, tai hoitajan on parhaansa mukaan yritettävä pitää meidät pois vaikeuksista. Matkamme jatkuu lapsuudesta nuorten ongelmiin ja ihmeellisyyksiin, mistä syystä edelleen vanhempamme, jos jaksavat, holhoavat meitä parhaansa mukaan. Ja jos voimat ei riitä, kutsutaan avuksi sosiaali-tädit avustamaan holhoamisesta, nuorten ja vanhempien tarvittaessa.

Kuinka ollakkaan, vaikka kuvittelemmekin toisin,  jatkuu holhoaminen sitten vieläkin kun olemme nyt vaikka työelämässä, noin esimerkkinä.
Tulee kaikenmaailman kieltoja, uusia sääntöjä joita pitää noudattaa, jos et noudata, hyvässä lykyssä saat vaikka fudut koska jostakin on aina tehtävä se esimerkki joka on jättänyt noudattamatta niitä sääntöjä.
Mutta jännä juttu että kuitenkaan kaikkia sääntöjä ja uusia kieltoja ei sitten kuitenkaan noudateta.
Holhoaminen jatkuu läpi työelämän, kunnes sitten vanhuksena hyvässä lykyssä vielä sinut asetetaan holhouksen alle, syystä, että et muka ymmärrä joitakin tiettyjä asioita. Holhoojaksi sinulle määrätään joko oma perheenjäsen, joka ei välttämättä edes itse käy ihan täysillä, tai sitten joudut jopa laitokseen.

Juu-u. Meitä holhotaan läpi elämän, kohdusta hautaan.
Holhouksen hoitaa jo edellä mainitut, tai sitten valtion virkamiehet, joihin myös istuvan hallituksen luen.
Siellä sitä onkin fiksua porukkaa kerrakseen. Ja miten voikin olla että siellä on aina uudistamisen jälkeen yhtä fiksua porukkaa kasaantunut samaan läjään?
Tosin joskus tuntuu siltä että on se paikka mikä tahansa missä vietetään aikaa paljon yhdessä päivästä toiseen, siellä tiivistyy kaikki, ja loppupeleissä paha juttu kyllä, kaikki alkavat muistuttamaan toisiaan.... Mikä on sääli, niitä monia hienoja ihmisiä saattaa kohdata muutos huonompaan. Tai voihan toki käydä niinkin päin että että parannus voi kolahtaa.

Jatketaan me holhousyhteiskunnassa elämistä, joskus tulevaisuudessa toki voi olla asiat paljon pahemmin. Käymme töissä ja koulussa uskollisesti, ja ahkerasti, joskus meitä jopa palkitaan lomalla, oikein palkallisella. Ollaan siis kaikesta holhouksesta huolimatta onnellisia.

*.*

HEIJEE HUOMENNA ON PERJANTAI, PERJANTAI,  PERJANTAI.......

Kevät (hulluutta)

Otsakkeen mukaan kirjoitus koskee siis kevättä, tosin tähän postaukseen luultavasti mahtuu kaikkea muutakin mukavaa tai sitten vähemmän mukavaa, ihan lukijan omasta mielestä kiinni kuinka Hän sen ottaa.

Kevät on todellakin uusiutumisen aikaa.Monessa suhteessa.
Taas tuli I N N O meillekkin auringon pilkistellessä paskasten ikkunoiden läpi. Uudet sohvat juu ihan must, saatava vaikka noi vuoden vanhat saatana roikkuu tuolla vieläkin. Mihinkähän mä kuvittelen saavani mahtumaan kaiken? Ja taas menee hermot, kun uudet ja vanhat pyörii samaan aikaan olohuoneessa. No tunnen itseni ja kauaa niiden ei tarvitse siellä pyöriä kun auto starttaa paikalliselle kaatikselle. Tai sitten lahjoitan ne johonkin kotiin "koiransohvaksi", meillähän on neiti joka niissä on pyörinyt ja oikeastaan tehnyt niistä turkis-sohvat. Aika oivat jollekkin isommalle koiralle omaksi valtaistuimeksi.
Tosin ne voisin vaikka alakertaan sijoittaa, mutta nyt sinne on turha vielä viedä mitään.
Nahkasohvat olisin halunnut ostaa, mutta niissä olis ollut ongelma Mandin suhteen. Kun se heittää joskus kostokuset olohuoneessa olevan häräntaljan päälle niin mitäs sitten kun tulet duunista ja istahdat nahkakuselle? Siinä vois olla ilo irti.
Eli ei nahkasohvia paitsi jos sitten ens keväänä. Tää on ihan pimeetä toimintaa.

Uudistuksista vielä, kuinka ihmettelin eilen kastellessani kurkun/tomaatin/yrttien/melonin/chilin taimia että miten on mahdollista - kuinka minä joka saa tapettua melkein kaikki viherkasvitkin jopa kaktukset, pystyn hoivaamaan ja kasvattamaan satoa tuottavaa kasvia? Ja vieläpä viimevuosien mukaan hyvän sadon. Ei vaan tajua.
Tänään olis lisäistutuksien aika. Ja taas sitten viimeistään heinäkuussa olen kasvihuoneissa kyrpä otsassa ja hikikarpaloita kainalossa ja vannon ei ikinä enää näin paljoa....
Hyvä on sanoa joo.

Lumien olis aika jo pikkuhiljaa väistyä, ei vaan jaksa enää tuijottaa tuota valkeaa. Kyllä sitä juuri sen Joulun ajan kyttää mut siinä se sitten melkein onkin. Mä haluan saada piikkarit jalkaan ja sukat pois kintuista.
Sain rakkaalta tyttäreltäni upeat vaaleanpunaiset piikkarit jotka odottavat malttamattomasti kinttuihini pääsyä.

Muuallakin on havaittavissa uudistumista, joko uuden kodin luomisessa/hankkimisessa/kalustamisessa. Uusia parisuhteita syntyy kuin sieniä sateella, tosin niistä uusista suhteista voi joutua maksamaan sen oman hintansa vanhan purkautuessa, mutta hei, miksi kituuttaa jos ei natsaa? Uutta voi kokeilla, se voi olla parempi/pahempi kuin edellinen, mutta niistä opppii.
Miksi tyytyä rusinattomaan  maksalaatikkoon jos on mahdollista ostaa sitä rusinallista?

Tosin havaittavissa on myös tämä "liiallisen-valon-saanti" pimeän jälkeen. Jolloin saattaa ihmismielen isopyörä heittää mitä ihmeellisimmissä asioissa. Mennään ns. perse edellä puuhun. Ja latvassa ihmetellään et mites tässä nyt näin kävi.
Harmittomat kommentit saavat ihmisen raivon partaalle, vaikka ko asia olisi niinsanotusti jokaisen käsiteltävissä.
Pidetään sitä omaa mielipidettä varmasti ja just oikeana, eikä anneta toiselle mahdollisuutta perustella omaa kantaansa. Huudetaan naamapunaisena, huulet viivana ja silmät seisovina, ja tarkasti kun katsot saatat huomata tärinän vastapuolen vartalossa. Niin kovin vihainen hän on, ilmeisesti peläten että se toinen voikin perusteineen olla edes pikkusen oikeassa.

Aurinko yrittää hieman paistaa.... ihan vähän vaan, mutta yrittää. Se on niin mahtavaa. Kyllä olenkin odottanut.

Perjantain pörinät

Viikko taas takana, työntäyteinen, migreenivoittoinen, siitepölyallergian ensioireet vähän rajumpana kuin mitä aiempina vuosina.
Tämä viikko on tuntunut todella raskaalta, suurinpana paskantuojana tuo migreeni. Luulisinkin, että raaka valkosipuli on kiroukseni migreenin laukaisijalle. Noh, testataan edelleen.

Mahtuu viikkoon jotain mukavaakin. 
Löysin itsestäni jälleen hetkeksi sen pienen tytön joka puki erilaisia vaatteita barbie-nuken päälle. Tosin muutoksena nukkeen oli tälläkertaa rakas tyttäreni. Aikuinen nainen jo, mutta, siltikin.
Olen viimeaikoina tyrkyttänyt vaatteitani tyttärelleni, kun en itse viitsi vaivautua niitä välttämättä  kuosittamaan sopivaksi joko pituudeltaan, tai muuten vaan.
Minulla oli hauskaa etsiä vaatekaapistani käyttämättömiä tahi vähän käytettyjä vaatekappaleita ja pukea ne tyttäreni päälle. Tiedä sitten mahtoiko tyttäreni rakastaa käskyjä vaatteet pois, tai kädet suoraksi, seiso suorassa, sukat pois....
Rakasti hän käskyjäni tai ei, siltikin huomasin kuinka vaatekaappiini tuli yllättävästi tilaa, jotta voisin hankkia lisää täyttääkseni jälleen tyhjänä roikkuvat henkarit. Aika hienoa että tyttärelleni kelpaa vaatteet joita olen itselleni hankkinut, kyseessähän ei todellakaan ole mitkään jakkupuvut :).
Tämä prosessi tahtoo olla jokakeväinen, siis tuo vaatekaappiprojekti. Niinkuin nyt muutaman käyttökerran jälkeen olisi vaate siinä kunnossa että sitä ei voi käyttää. Paskapuhetta. Mulla on joitakin lempparivaatteita, joita kutsun rytkyiksi, niistä vaan ei voi luopua.
Itseasiassa kaipaan erästä rytkyä, joka on kulkenut kaaaaauuuuan mukanani, mutta jostain syystä se on kadonnut, enkä jaksa oikein uskoa, että olisin sen pois heittänyt. Joskus -80 luvulla ostin jostain vihreän takin, vähän niinkuin farkkukangasta mutta ei kuitenkaan, halkio takana ja nyöri siinä. Se takki oli ihan saatanan hyvä jokapaikan takki. Nyt en välttämättä sen takin kanssa ehkäpä kauppaan menisi, metsään kyllä, sienestämään.
 Mutta löytyi vaatekaapin sisällöstä jotakin tyttären-tyttärellenikin sopivaa. Vihertävä boleron tyyppinen riehuke. Hän oli todellakin cool. Kokeili päälleen ja totesi että hän haluaa sitten tämän, peilaili ja keikisteli. No mikäs siinä. Asu oli Annille varsin sopiva.

No mutta olenhan mä tuhlannut itseenikin, tai oikeastaan koko perheeseen. Teijan kommentti olikin: -Äiti  et kai sä vaan ole ostanut tota ostostv:stä tai jostain.
 Noh, kyseessähän on tietenkin tälläinen "mahtipaketti" jolla saat viipaloitua ja vaikka mitä.
Tilatessani mietin kyllä et joo no katsotaan mikä se nyt on.
Mutta yllätän teidät kaikki ja kehun sitä ihan sikahyväksi. Nopea ja terävä, siis niin terävä, että terää puhdistaessani sain syvän viillon. Mutta itse vehkeeseen, salaattikuivaajana mainio, irrottaa meinaan saatanan hyvin sen ylimääräisen veden salaatista jättäen sen kulhon pohjalle. Hedelmät pilkkoo kuin unelma, samoin tomaatit ja kurkut. Tänään pistettiin Henryn kanssa kunnon brunssi pystyyn. Henry pilkko kaiken tarvittavan ko vekottimella tosi nopeaan. Siis aikaa säästävä vehje.
Tyytyväinen ostokseeni, vaikkakin se on hankittu ostos-tv:n kautta. Hah.
Taitaa olla ensimmäinen ostokseni ko paikasta.

Tämä päivä on muuten mennyt kuin punaiselle ristille. Pitkän ja runsaan brunssin jälkeen ei voinut muuta kuin mennä pötkölleen. Kultsu itseasiassa makaa vieläkin. Noh, mamma pistää sitten rumbaa huomenna. Mandikin on vaan maannut mutta kyllä sekin veti apetta. Söi vesimeloonitkin kuin tyhjää vaan.

Nyt on hetki kun  laitan espressot kehiin, jotta saan rakkaan mieheni ylös tuolta makoilemasta, eiköhän brunssiherkut ole jo laskeutuneet.
Illalla on laitettava taimet alulleen. Basilikat ja Japanilaiset maustevihannekset ovat jo pitkiä taimia, toivon että saan menestymään täällä sisällä ne ennen kuin saan kasvihuoneeseen.
Odotan niin aurinkoisia päiviä, enkä pelkästään vain siksi että kasvihuoneesta saadaan hyvä sato taas paprikaa, salaattia, kurkkua, tomaattia........
Vaan siksi, että voin pistää piikkarit jalkaan ja mennä. Ei tarvitse väistellä loskaa ja jäätä.

Kevään tuloa odottaen............

Talvihorrosta ja pakkasrokulia

Voi hyvänen aika, onpas aikaa mennytkin sitten viime postauksen.
Vissiin talvihorros päällä, kuin myös pakkasrokuli. Jooooo-ooo oli ihan helvetinmoisen kylmä kausi, onneksi ei kuitenkaan viikkoja kestävä, lunta saatana tuli taas ihan riittämiin, siis lue rivien välistä > aivan liikaa mun mittapuun mukaan.
Olihan niitä pakko raapia pois mutta toisaalta, tänävuonna oli vähemmän lumitöitä kuin viimevuonna. Tai ehkä mä vaan kuvittelen, hih.
Nyt on kevätaurinko paistellut muutamana päivänä, jopa niin että räystäältä on tipahdellut vettä, ihanaa, kyl mä olen odottanutkin näitä lämpöisiä päiviä.
Mandi-neiti nauttii ulkoilusta kun ei tarvitse vedellä toppatakki päällä tuolla ulkona. Itseasiassa, Mandille ajettiin tuonne umpihankeen lumilingolla sellainen tuubi-rata. Molemmissa päissä tuubia on joku ettei Mandi karkaa. Siellä neiti sitten juoksentelee itseksein. Voi helvetti että oli onnellinen ensimmäistä kertaa, siis muksu oikein lensi ja nauroi, otin kuvan, täytyy katsoa saanko siirrettyä sen tälle sivustolle.
Loppupeleissä se kuva sitten päätyi paikallislehteen. Että jos on viitseliäisyyttä, voi koirille tehdä sen radan sinne umpihankeenkin, jossa pääsevät sitten touhuamaan ihan irrallaan. Liikaa näkee niitä koiria jotka lönkyttelee pitkin poikin irrallaan omistajansa edellä tai kaukana takana, ja kas, mihin se koira häviskään ja sitten omistaja kitisee ja itkee kun koira karkas. Mistä niitä sikiää? Siis omistajia jotka eivät tunne vastuuta hankkimistaan eläimistä?

Mullahan on nyt siis ihan uusi punainen läppäri. Oli vaan ihan must saada, vaikka noita läppäreitä alkaa olla jo joka kämpässä, parhaassa kämpässä on kaksi.  Punainen kausi siis jatkuu. Ja tää on kauniin punainen,  sellanen puhtaan ferrarin-punainen.
Mut enpä hehkuta tätä enempää, vaan hehkutan kevään tuloa, energiaa lisää, valoa, solisevia räystäitä, ai niin ja tietenkin jäisiä pihoja...
Noh jää palauttikin minut taas sitten normielämään. Ensi viikon vielä horroksessa olen luvannut olla, sitten on alettava tekemään jotakin. Pihahommat pikkuhiljaa saatava alkuun, että saadaan valmiiksi myös piha tänä kesänä, eikä oikeastaan taida muuta ollakkaan, paitsi uuden suunnittelu.
Siis talon.
Naurettiin Kultsun kanssa juurikin tuolla ulkona, kun Kultsu kaivoi päärynäpuun esiin, että kun Henry lähtee kotoa, meille sitten jääkin molemmille omat reilu 100 neliöö per lärvi. Eipähän ahista ihan heti. Heh.
Kaippa sitä vielä pitää byggaa Peränteelle jonkinlainen torppa vanhan tilalle, kunhan saa kaikki täällä kuosiin, niin voi viettää aikaa sitten muuallakin.

Mut hei, huomenna on jo tiistai, näin ne viikot menee. Kelatkaa, ensiviikolla mennään jo puoltaväliä maaliskuuta. Aurinko...........................................................................



No tässä tämä neiti nauttii tuubista, ja suorastaan lentää.....














Ja tässä olis vähän innokkaampaa neitiä samalta päivältä tuubissa.

Huono, huonompi, huonoin......paha, pahempi, pahin.......

Mikä tekee ihmisestä huonon, tai pahan, onnettoman, tai tyytymättömän?
Työ, kotielämä, tyytymättömyys itseensä?

Mikä saa ihmiset luulemaan olevansa parempi toista?
Sosiaalisen elämän ylenmääräinen hankkiminen kaikissa kissanristiäisissä, sekö tekee ihmisestä paremman kuin toisen, jota ei vois vähempää kiinnostaa juoruilu esim nyt vaikka kuuluisilla "kippokutsuilla"?
"Kippokutsuilla" käyvät katsovat käymättömiä nenän varttaan myöten, ja aliarvioivat käymättömiä, perustellen vastaustaan sosiaalisen kanssakäymisen haluamisella. Joo, ehkä niinkin, mutta sosiaalista kanssakäymistä voi harrastaa muutenkin, kuin "kippiksillä" tai muilla samankaltaisilla kahvikutsuilla, jossa emäntä hiki päässä imuroi hätäseen töistä tullessaan ja katsoo kaappiin että leipomukset on varmassa tallessa, ettei vaan mies, tai lapset, jos sellaiset talossa asuvat, ole vaan kerinneet popsimaan kun ovat saaneet käydä vain kääntymässä kotona sinä päivänä, kun kerran on tulossa kahvitettavia.
Sitten ilta on onnistuneesti ohi, huomataan että jaahas, rahaa paloi, noh mutta kivaa oli. Taidanpa tiskata. Olo on väsynyt.

Se toisenlainen sosiaalinen kanssakäymistapahtuma on enemmän esim minun mieleeni. Tiedän toki näitä samanhenkisiä muitakin.
Syödään hyvin, juodaan, voidaan vaikka pelata korttia, olla ja jutella, siis jutella, ei suinkaan mennä sillä linjalla; ootko kuullut..... sekin on kuule ollut.... onkohan se....
Ollaan ja nautitaan yhdessäolosta ilman mitään hässäkkää.
Siinä porukassa ei tarvitse huutaa toisten päälle, tai keskeyttää toisten juttua.
Ei tarvitse asettaa itseään niinsanotusti kilpailemaan toisen kanssa.

Mutta jokainenhan meistä pitää omanlaisista jutuistaan ja kutsuistaan. Mutta on jo aika ala-arvoista väittää toista ihmistä huonommaksi jos ei kippokutsut kiinnosta. Siinä näkisin että itsetunto on aika alakantissa, olo mahtaa olla aika huono joka suhteessa, kotona ja ehkäpä duunissakin. Mutta eihän tämä elämä niin vaikeaa ole, jos kaipaa muutoksia, niitä kannattaa tehdä, mutta seuraukset on tietenkin kannettava, jos vikatikin valitsee. Jos vaikka katrastat kolmen eri äijän kanssa ja kiinni napsahdat ukolles, turha kitistä, itsehän sä valitsit oman toimintatapas. Tästä onkin hyvä siirtyä aasinsiltaa pitkin

Presidentinvaaleihin, tai oikeammin niihin ehdokkaisiin, tai kahteen jotka ovat taisteluvalmiina koko ajan.

Mikä tekee Haavistosta sen huonoimman vaihtoehdon?
No kuulemma se, kun se on homo, eihän se vaan voi olla Presidentti kun se on homo. Olishan se kauheeta jos se ottais puolisonsa mukaan tuonne reissuille..... ja länkyn länkyn. Siis oikeasti en mä edes kuunnellut.

Ahdasmielinen purkaus kaikui korviini, kimittäen.
Eihän sillä oikeesti ole mitään vitunkaan merkitystä, onko homo vai nou. Eikä sekään tee Haavistosta yhtään huonompaa. Arvostan sitä ukkoa kun tuli kaapista ulos. Ei homous/lesbous edelleenkään tee huonommaksi ihmistä. Ehkäpä ne jotka arvostelevat homoja kokevat jotenkin oman itsensä uhattuna. Tai josko niillä itsellä on piileviä taipumuksia, mutta eivät uskalla olla rohkeita ja astua päivänvaloon. *.*

Noh tää on niin taas tätä. Koskaanhan ei ole hyvin, mutta koskaan me ihmisetkään ei kyllä opita, aina hakataan päätä seinään, jotkut siitä selviää jotkut taas ei. Jotkut tekee itsestään täyden pellen, jotkut voi kävellä tyytyväisenä elämäänsä ja oloonsa ja puistaa päätä ja huokaista, ja ehkäpä hymyillä säälivästi.
Kukapa meistä olisikaan täydellinen, ainahan siihen voi pyrkiä, ja ainahan me voidaan kuvitella olevamme täydellisiä, mutta minäkin tunnustan, en minäkään ole täydellinen, mutta kaikki ei edes uskalla tai halua sitä tunnustaa.

Tunnustan Teille, menen "uteliaisuuttani" katsomaan blogini raporttia, jonka vain minä näen, ette Te, jotta mistäs ne blogini urkkijat tällä kertaa ovat. Tosin sitä ei oikeastaan edes voi kutsua uteliaisuudeksi että menen raporttiini, mullahan on saiihen ihan täysi oikeus. Niinkuin Teilläkin on oikeus lukea julkista blogiani.

Sauna, paikka jossa ajatukset saavat täysin uuden ulottuvuuden

Istuessani saunassa tuossa joku aika sitten itsekseni, oli aikaa miettiä.
Syntyjä syviä, yksin, hiljaisuudessa, lämmöstä nauttien.
Pieni lempeä lämpö syveni pikkuhiljaa kuumuudeksi, minuuttien madellessa eteenpäin nauttiessani yksinäisyydessäni.
Saunan pitää olla hämärä, siellä asustavalla saunatontulla pitää olla ainakin yksi kaveri.
Saunaa ei ole mitään mieltä lämmittää nopeasti kuumaksi, vaan hitaasti nautiskellen.
Pieneen hentoiseen lämpöön meneminen palkitsee parhaiten väsyneet lihakset ja loppuunkuluneet ajatukset. Pikkuhiljaa lämmön noustessa saa irvistyksiä jaella.
Meillä on kiukaalla sellainen pyöreä lätty, jossa on silmät ja suu. Kuulemma jos se lätty itkee niin löylyt ovat passelit. No itkeehän se useimmiten, hempeässä valuvassa lämmössä.

Nautin olla saunassa niin yksin kuin seurassakin. Ennen muistan kuinka koko perhe oli saunassa samaan aikaan. Juostiin talvipakkasella Killinkoskella koulun pihan poikki kivitalon saunaan alakertaan. Ai saatana että nipisteli joskus kinttuja.
Nyt nipistelee kinttuja ihan jostain muusta syystä.
Vanhuus, se ei tule yksin kellekkään. :)

Joskus saunassa istuessani ajatuksen katkaisee kiipeilevä höyry. Siinä selkeästi oli joku sanoma mutta mikä?
Tänään tuli mieleen mies joka meille toimitti poljettavia singereitä, 1 piti tulla, mutta kuinka ollakkaan loppupeleissä niitä oli kolme.
Mahtavaa. Tänään juurikin ompelin niistä yhdellä. Jotenkin vaan tuli niin hyvä mieli kun  ompelukoneet saapuivat meille, niinkuin olisi saanut kauan kadoksissa olleen oman tavaran takaisin kotiin. Mun piti oikeen hypätä miehen kaulaan ja kiittää.
Mua ei harmittanut yhtään se 20 v sitten uuden kodin löytäneen poljettavan koneen "häviäminen", olin jättänyt sen aikoinaan varastoon erääseen latoon luvan kanssa, ja kas, poljettava kone olikin sitten viety sieltä pois. Noh, jos se sitä perhettä ilahdutti, niin vieköön, varmasti on tuonut niin iloa kuin suruakin.
Ne on niitä "taikavoimia" mitä voi kylvää.

Tänään saunassa ollessani tuli taas käytettyä "ajatus-voimaa", ja kohta täytyy lähteä suorittamaan Enkeli-trippi. On niin paljon taas asioita, mitkä vaativat selkeyttämistä.

Oikeastaan, mietinkin, miksi tämä päivitys piti tehdä, silläkin on joku merkitys.

Muistoja vuosien takaa

Surffailin eilisiltana pitkin poikin ja törmäsin HS muistokirjoituksiin. Syvennyin siinä lueskelemaan kunnes huomasin erään kirjailijan muistokirjoituksen vuodelta -93.
Muistan sen iltapäivän  kun Hänen poikansa soitti, alkukevään päivä, sunnuntai,  aurinko paistoi. Lunta oli vielä maassa, pientä pakkasta.
Hän kertoi Isänsä menehtyneen hoivakodissa. Hän kertoi sen niinkuin normaalin päivittäisen asian, niinkuin minä kertoisin teille - kävinpä tuossa paikallisessa tyrkkyladossa katsomassa löytyykö mitään mukavaa...
Minun oli vaikea suhtautua hänen kertomaansa uutiseen, joka kuulosti hänen sanomanaan normiuutiselta.
Hän pyysi luokseen käymään vaikka illalla, ok sopiihan se, mutta tulisin jo aiemmin, kun tyttäreni kanssa pitäisi vielä keritä illalla ajoissa nukkumaankin.

Niin siis lähdimme "surutaloon" tyttäreni kanssa. Saavuimme pihaan eikä meidän tarvinnut käyttää oven avaamiseen salasanaa, koska meitä odotettiin jo ulko-ovella.
Ilme ei ollut surullinen, silmistä paistoi ilo kun astuimme autosta ulos. Olimme sentään hakeneet kukkakaupasta sinivalkoisen kimpun, olihan hänen edesmennyt Isänsä yksi tunnetuimpia Suomalaisia kirjailijoita.
- En osaa sanoa mitään
- Ei tarvitse, kaikkein parasta on se kun Te tulitte.

Istuimme hiljaa pitkään, toinen poltti piippua, ja sen tuoksu oli niin huumaava, Teija piirteli ja rallatteli. Emme puhuneet mitään, ei tarvinnut puhua surusta, ei tarvinnut itkeä, kuuntelimme Sibeliuksen Finlandian, korkkasimme konjakkipullon ja otimme "pöräykset" edesmenneen muistolle.
Se oli koskettava ilta, loppujen lopuksi vaihdoimme vain muutaman sanan, siis todellakin vain muutaman. Minäkin siis osaan olla hiljaa.

Hautajaispäivä oli kaunis ja aurinkoinen sekin.
Ihan kuin meille olisi aurinko tullut kertomaan että joskus vielä tapaamme, miksi surra?
Niinhän minä ajattelen oman Isänikin kohdalla, joskus vielä tapaamme.
Hautajaispäivän ilta oli samanmoinen kuin aikaisempi ilta:   Sibelius, hiljaisuus ja pöräys muistolle ja hyvän matkan toivotus takapihalla nuotion räiskeessä.

Tuo muisto kulkee mukanani vahvasti aika ajoin pulpahtaen esiin, omasta mielentilasta riippuen. Jännä juttu että joistakin asioista muistaa kaiken, saa sen tietyn tuoksun, pääsee siihen muistoon sisälle. Mutta jotkut asiat unohtaa tyystin. Ja hyvä niin.